Kohtaaminen arjessa

Ihmisen kohtaaminen on arjessa aika haastavaa.  

Nimenomaan arjessa.  

Arki lyö, niin kohtaamista, kuin monia muitakin meille opetettuja ja ohjeistettuja asioita, suoraan sanottuna turpaan. Ja lujaa.  

Arkipäiväistyminen estää meitä tekemästä asioita niin kuin ehkä haluaisimmekin.  

Arki antaa meille tekosyyn mennä siitä mistä aita on matalin. Syyn, jonka avulla me koemme saavamme oikeuden tehdä toisin kuin on sovittu. Toisin, kuin työnantajamme on meitä ohjeistanut. Toisin kuin meidän odotetaan tekevän.  

Tätä tapahtuu minun nähdäkseni kaikilla aloilla ja kaikissa työpaikoissa. Tätä on helppo nähdä myös mm. liikenteessä.  

Usein kuulee todettavan, että ei ehditä, että on kiire. Mutta harvoin on niin kiire, ettei olisi porukalla aikaa päivitellä sitä, kuinka kiire meillä on.  Joillekin tämä on suorastaan tapa toimia.  

Ihmisten kanssa työskennellessä asian merkitys korostuu. Pala puuta, metallia tai kangasta ei ota nokkiinsa ja muuta ominaisuuksiaan, jos työntekijä ei ota sitä huomioon. Ihminen ottaa.  

Me ihmiset ollaan hyvin herkkiä. Herkkiä myös havaitsemaan toisen ihmisen tunteet meitä kohtaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Tutkimusten mukaan vastaanottaja tulkitsee esimerkiksi kirjoitetut viestit aina huomattavasti negatiivisemmin kuin lähettäjä on tarkoittanut.   

Arjessa ei kaikenlaisiin syihin vedoten jakseta tai haluta, ehkä ei oikeasti edes ehditä panostamaan usein myöskään kohtaamiseen. Ei vaikka olen monesti ja monelle sen jo todistanut, niin kuin moni myös minulle, että kun siihen asiakkaan kohtaamiseen aluksi hieman panostaa, loppuaika kuluu paljon jouhevammin. Molemmin puolin mukavammin. Työ sujuu ja aikaa säästyy. Asiakkaamme kulkee meidän kanssamme myötäisesti, niin kuin minulla on tapana sanoa. Tästä huolimatta monesti mennään hoitajan senhetkinen kokemus ja tunnetila edellä.  

Vaatii toistuvaa muistuttamista esimieheltä ja päälliköiltä, miten kuuluu toimia. Positiivisen kannustamisen ja palkitseminen ovat hyviä keinoja.  mutta hyvin usein muistutamaan päädytään negatiivisen toiminnan korjaamisen kautta. Esimerkiksi “tupakkapaikalle ei tule mennä pareittain”. 

Pitää muistuttaa myös, että meidän asiakkaamme ei ole pelkkä ikääntynyt kuori, jonka fysiologisista tarpeista on huolehdittava. Ikääntyneenä ihminen on edelleen ihminen, jolla on omanlaisensa historia. Omat kokemuksensa ja tottumuksensa. Omat oikeutensa.  

Ikääntyminen tai sairastuminen ei poista näitä ihmisyyden elementtejä. Myös arjen keskellä nämä tulee muistaa. Niitä pitää arvostaa ja ja tukea niiden säilymistä. Se arvostus näkyy muun muassa asiakkaan oikeudessa päätöksentekoon. Tuetaanko asiakasta hänen omista arvoistaan lähtevässä itsenäisessä päätöksenteossa, vai tehdäänkö pienetkin päätökset asiakkaan puolesta häntä kuulematta?