Korona

Se oli Linnean mielestä ollut ihan tavallinen päivä. Ei ollut tapahtunut oikein paljon mitään. Kylpyhuoneen lattialla oli iso ikkuna, mutta ei Linnea sitä muistanut miten se ikkuna sinne päätyi. Eikä Linnea hetken päästä muistanut edes koko ikkunaa. Eikä muistanut ylipäätään mitään muita kuin vanhoja asioita. Ne Linnea muisti kuin olisi ollut uudelleen kokemassa ne asiat. Itseasiassa Linnea näki ne asiat paljon paremmin kuin nykypäivän asiat. Linnean silmät olivat myös jo väsyneet, ja eikä mikään näyttänyt niin selvältä kuin ennen. Kirjoja Linnea ei ollut lukenut enää pitkiin aikoihin, vaikka siskontytär oli niitä Linnean huoneeseen muutamia tuonutkin. Televisiosta Linnea näki isommat hahmot ja lähelle tulleet tutut kasvot Linnea tunnisti omasta mielestään ihan oikein. Elämä oli Linnean mielestä oikeastaan ihan mukavaa. Tavallisia päiviä ja mukavia muistoja.  

Hoitajien kirjausten perusteella Linnea kärsi kohtuullisen pitkälle edenneestä muistisairaudesta. Lähimuisti oli merkittävästi heikentynyt. Lähimuisti säilyi vain reilut seitsemän minuuttia. Uusille hoitajille muistutettiin, että Linnea ei ole tavallisesti aggressiivinen, mutta että hän herkästi pelkää. Pelon vähentämiseksi Linnealle pitää koko ajan selittää mitä parhaillaan ja seuraavaksi tehdään. 

Linneaa hoidettiin aina kuntouttavalla ja aktivoivalla otteella. Linnean annettiin, ja hänen edellytettiin tekevän niitä asioita, joita hän vielä hoitajan ohjaamana kykeni tekemään. Tämä tosin toteutui eri tavoin eri hoitajien kohdalla. Pidempään Linneaa hoitaneet tiesivät paremmin, miten Linneaa kannatti ohjata, ja millä tavoin. Toisaalta välillä joku ihan uusi sijainenkin sai Linnean toimimaan ohjeidensa mukaan, näennäisesti sen suuremmin edes yrittämättä. Linnea vain piti joistain ihmisistä enemmän kuin toisista. Sitä, persoonallisuuden tunnistamisen kykyä, muistisairaus ei ollut Linnealta vienyt.   

Hoitajat ovat kirjanneet taas tänään Linneaa koskevat päivän tapahtumat tarkoin ylös. Linnea olisi niitä lukiessaan varmaan tapansa mukaan kommentoinut että, oli ollut tavallinen mukava päivä.  

Linnean jo unohtama Unto ei ollut hoitajilta päässyt unohtumaan, eikä unohtuisi vielä pitkään aikaan. Unto, yksikössä myös jo vuosia hoidettavana ollut muistisairas mies, oli taas tänään pyrkinyt kaikin keinoin ulos yksiköstä.  Linnean tietoihin oli siksi tälle päivälle tehty myös kirjaus korvausvastuu kysymyksen varalle. Aamutoimien jälkeen hoitaja oli aiemmin avannut Linnean huoneen tuuletusikkunan, sellaiset yhtä aikaa, sisäänpäin kaatuvat ikkunat. Ikkuna oli matalla, mutta melkein puolitoista metriä leveä ja tuuletti hyvin. Oli myös aika helppokäyttöinen. Asia johon ikkunan suunnittelija eikä valmistaja ollut varautunut oli aikuisen miehen paino. 76 kiloa, kun halutaan olla täsmällisiä.  

Jossain kohtaa Unto oli mennyt hoitajien huomaamatta Linnean huoneeseen. Varsinkin näin jälkeenpäin on mahdotonta sanoa, miksi tapahtumat etenivät niin kuin etenivät.  Jostain syystä Unto kuitenkin koetti karata ikkunasta ulos. Asennosta päätellen Unto oli yrittänyt “sukeltaa” ikkunan raosta ulos nurmikolle. Onneksi kontalleen käynyt mies ei pahemmin loukannut ikkunan karmin puun antaessa periksi ylävartalon painon alla.  

Aikamoinen rysäys ja Linnean säikähtänyt huuto sai hoitajat pikapuolin jättämään tekemisensä kesken ja rientävän hätiin. Tilanteen rauhoituttua hoitajat vetivät painavan ikkunan huoneen suihkutilan puolelle lisävahinkojen estämiseksi.  Ehjäksi jäänyt, ulompi tuuletus ikkunan osa pysyi myös kiinni ilman tukea, ja esti pahimman vedon. Onneksi yöksi ei oltu luvattu pakkasta. 

Yöllä hoitaja laittoi viluisen oloisen Linnean päälle vielä torkkupeiton. Tämän työn Linnea palkitsi herttaisella hymyllä.  

Seuraavana päivänä  

tumb….  thumb…  THUMB, THUMB, THUMB. Päästäkää, päästäkää minut pois täältä! 

THUMB, THUMB, THUMB 

AVAA! Avatkaa ovi! 

Unton huuto ja lasisen oven jyskytys käytävältä kiirii myös Linnean huoneeseen.  Linnea makaa sängyssä. Ääni kiirii muistisairaan ihmisen uneen ja johdattaa kauan sitten elettyihin lapsuuden hetkiin. Muistossaan Linnea on kuusivuotias. On toukokuu. Kevään aurinko ei vielä ole lämmittänyt kotitalon kivijalkaa, kellarin seinät ja lattia hohkaavat vielä kylmää.  

Linnea on pimeässä. Pimeässä, koska hän halusi todistaa siskolleen, että ei pelkää pimeää. Mutta kyllähän hän pelkää. Niin kuin varmaan jokainen muukin kuusivuotias. Mutta niin vain alahuulta purren Linnea antoi isosisko Ainon sulkea oven, kun Aino käsi sydämen päällä lupasi, ettei telkeä ovea.  

Oven salvan raapiva ääni hukkuu Siskon pilkalliseen nauruun, joka häviää Ainon juostessa talon nurkan taakse.  

Avaa ovi! Linnea huutaa itkun seasta. Avatkaa!  

Mutta kukaan ei tunnu kuulevan. Kylmä ja kostea pimeys painaa Linnean kyykkyyn multaiselle perunakellarin betonilattialle. 

Kylmänväristykset ravistelevat Linnean vartaloa. Linnealla on kylmä, vaikka hän makaakin lämpimien peittojen alla. Linnea on omituisen väsynyt. Hän ei löydä oikeita sanoja kertomaan, miltä tuntuu. Omituisen heikko olo on.  

Linnea ei tunne vielä kelloa, eikä pimeässä kukaan muukaan osaa hahmottaa ajankulua. Linnea ei siis tiedä kuinka kauan hän on kellarin lattialla ollut, kun kellarin ovi aukeaa ja Äiti tulee kellariin. Äiti on vihainen. Aino seisoo itkuisena, pää painuksissa kellarin ovella. Äiti katsoo tuimasti Linneaan, mutta kohdistaa sanansa molemmille tytöille: “Katsokaa nyt, mitä olette taas saaneet aikaan. Linnea on kylmissään ja likainen, mekkokin on ihan multainen.” Äiti auttaa itkuisen Linnean jaloilleen taluttaa kädestä pitäen kaivolle. Äiti nostaa kaivosta vettä kastaa nenäliinansa ja kumartuu pyyhkimään Linnean multaisia käsiä ja itkun raidoittamia likaisia kasvoja. 

Hei Linnea, hoitaja yrittää saada vielä uudelleen kontaktia muistisairaaseen asiakkaaseensa pyyhkiessään pesulapulla Linnean kasvoja. Huomenta Linnea, pyyhitään nyt ne loputkin unihiekat silmistä.  

Linnea avaa silmänsä. On kirkasta, enää ei olla pimeässä. Mutta nyt ei äiti pyyhikään Linnean kasvoja. 

Hoitaja huomaa Linnean heränneen ja jatkaa jutustelua aamutoimien lomassa. ”Tiedätkö Linnea, me ollaan tunnettu jo melkein viisi vuotta.” 

-“Sinä olit ensimmäisiä, jotka tulivat meidän asiakkaiksi kun tämä yksikkö avattiin.”  

Linnea vastaa ystävälliseen hoitajan hymyyn. Olo on turvallinen. Yhtä turvallinen kuin olisi isän sylissä.  

Ajatus vie Linnean taas menneeseen.  

Linnean isä istuu penkillä tuvan pitkän joskus valkoiseksi maalatun penkin päässä. Isän paikalla. Linnea tietää, että vaikka isä harvoin ottaa syliin, niin Isän syliin saa aina mennä. Nytkin Linnea kiipeää penkin päälle, ja konttaa penkkiä pitkin isän viereen. Konttaamalla pääsee kivasti isän käden alta syliin.  

Niin tälläkin kertaa. Isä huomaa penkillä konttaavan kuopuksensa, nostaa kättään hymyillen ja sanoo Linnealle, “Mitäs mun iso tytöni?” 

Tämä on Linnealle erityisen mieluisaa. Olla viimeinkin se Isin iso tyttö. Linnea kääntää itsensä istumaan, katsoo Isän hymyileviin kasvoihin. Painaa poskensa isän paitaa vasten ja vastaa: “Mitäpä tässä. Eipä ihmeitä.”  

Isä koppaa tytön vahvoille käsivarsilleen ja pärisee leikkisästi Linnean vatsaan. Linnea kikattaa isän käännellessä ja kutitellessa häntä.  

Hoitaja jatkaa aamutoimiaan, huomattuaan Linnean silmien taas sulkeutuvan. Hän kääntää toisen, avuksi tulleen hoitajan kanssa Linnean vuorotellen kummallekin kyljelle vaipan ja lakanoiden vaihtamisen tahtiin. Sanaakaan ei tarvinnut sanoa, yhteisestä päätöksestä hoitajat peittelivät väsyneen oloisen Linnean puhtaiden lakanoiden väliin, peiton alle. Tänään Linnealla olisi vuodepäivä. 

Linnean iho oli tuntunut hoitajista hiukan liian lämpimältä. Korvakuumemittari kertoi nopeasti totuuden. Kolmen mittauksen keskiarvon mukaan Linnealla oli kuumetta 37,8 astetta.  

Seuraavankin päivän Linnea viettää vuoteessa. Kuume on yhä nousussa. Hoitajan tuomat lääkkeet laskevat aggressiivista kuumetta vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Hoitajien toistuvista maanitteluista ja yrityksistä huolimatta Linnea ei ole syönyt päivän aikana oikein mitään, ja juonutkin aivan liian vähän.  

Huoltoyhtiöön tehtiin kiireelliseksi luokiteltu työpyyntö, ikkunan korjaamisesta.  

Linnea havahtuu jonkun koskettaessa hänen poskeaan. Vieraan oloisen vaaleansinisen olennon omituiset kasvot katsovat ihmeellisesti, kuin ikkunan takaa.  Linnea ei erota kiillosta kuin olennon silmät. Kaikki on niin kirkasta, että Linnean silmiin sattuu. Pitää oikein siristää. Linnea miettii, onko tuo kelmeänsininen olento ehkä kiltti kummitus. 

Linnean oikealtakin puolelta kuuluu ääniä. Puhtaan valkoisen suuttoman olennon ääni on kuitenkin lempeä. Linneasta ääni tuntuu turvalliselta. Hoitajan kasvottomat silmät hymyilevät myös oudon kiiltävän pinnan takaa. Enkeli.  

Linnea kääntää taas katseensa häntä ensin herätelleeseen olentoon. Siniseen suojatakkiin pukeutuneen hoitajan silmät pelkäävät. Linnea tunnistaa pelon ja ahdistuu hieman itsekin. Eihän minua tarvitse pelätä, enhän minä ole koskaan tehnyt pahaa kenellekään. Linnea kohottaa varovasti kättään ja yrittää koskettaa, osoittaakseen ettei tarvitse pelätä. Hoitaja kavahtaa Linnean yritystä ja väistää, painaa Linnean käden alas patjaa vasten.  

Enkelin oloinen hahmo koskettaa Linneaa toiselta puolelta. Olento tulee lähemmäs ja kertoo jotain, jota Linnea ei ymmärrä. Valkoseen suojatakkiin pukeutunut kotinäytteenoton työntekijä toistaa vielä, otettuaan näytepuikon pois pakkauksesta, että tämä “tuntuu nyt inhottavalta, mutta ei tämä satu” 

Linnea ei ymmärrä, miksi nämä olennot ovat tulleet tänne, ja sitten yhtäkkiä syvälle kasvoihin sattuu. Linnea huutaa ja yrittää työntää kasvottomien olentojen kädet pois, mutta olennot ovat vahvempia. Pian kipu hellittää, tullakseen saman tien takaisin, jotenkin erilaisena. Vielä vahvempana. Kyyneleet täyttävät Linnean silmät. Kipu ohenee ja muuttuu erilaiseksi. Linnea vie vapautuneet kätensä kyynelten peittämille jomottaville kasvoilleen. Linnea ei muista, että olisi ikinä ennen tuntenut näin.  

Linnea ei huomaa hoitajien poistumista huoneestaan.  

Seuraavat päivät kuluivat pitkälti Linnean niitä huomaamatta. Linnea taisteli näkymätöntä ja armotonta vihollista vastaan. Kova kuume vei Linnean voimat. Yhtään tuttua silmäparia ei Linneaa katsellut maskin ja visiirin takaa.  Talon koko henkilökunta oli laitettu kahdeksi viikoksi karanteeniin. Niin Linnean kuin kaikkien muidenkin asukkaiden tutut rutiinit ja tottumukset eivät enää olleetkaan henkilökunnan tiedossa ja käytännöissä. 

Linnea kärsi tästä ehkä vähiten. Linnean päivät kuluivat pääasiassa nukkuen. Tasaisin väliajoin, hoitajat herättelivät Linnean syömään ja juomaan, ja kirjasivat tarkkaan, mitä ja kuinka paljon Linnealle milläkin kerralla maistui. 

Nämä yöt Linnea eli onnellisissa unissa.  

Päivien kuluessa Linnean kuume jatkoi sahaamistaan. Linnea oli pääasiassa tiedoton kaikista niistä keinoista, joilla häntä yritettiin tässä epätoivoisessa taistelussa auttaa.  

Eräänä aamuna Linnean herätessä kasvottomalla hahmolla oli tuttu, turvallinen ääni.  

Huomenta Linnea, sanoi tutun hoitajan ääni. Onpa mukava nähdä taas. Minun karanteenini päättyi eilen.  

Hoitaja ei jatkanut pidempää, koska huomasi, että Linnean silmät painuivat taas kiinni. Linnea vajosi jälleen syvälle muistoihinsa.  

Linnea ei enää tuntenut olevansa kipeä. Seinän takaa kuului kova jyskytys ja huuto:” Päästäkää pois. Avatkaa heti ovi!” 

Linnea istui omassa huoneessaan itse sitä muistamatta yhtä eristettynä kuin naapurin vihainen Unto. 

Linnea ei enää erityisemmin reagoinut hoitajien suojavaatteisiin. Tutun ja turvallisen äänen kuullessaan Linnea tiesi, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Tällä kertaa hoitajalla oli kuitenkin surullinen viesti kerrottavanaan Linnealle. Linnean kummityttö oli soittanut hoitajille ja pyytänyt kertomaan Linnealle sisarensa kuolemasta.  

Linnea ei reagoi hoitajan kertomukseen. Hoitaja yrittää selkokielistää sanomaansa mutta ahdistuu vain itse. Linnea ei tunnu ymmärtävän ajatusta siskon poismenosta. 

Hoitaja väsyy yrittämiseensä, esittää vielä omasta puolestaankin surunvalittelut Linnean siskon kuoleman johdosta ennen poistumistaan. 

Linnea vajoaa taas muistoihinsa. 

…puhuvat siskosta. Linnea on niin ylpeä vastavalmistuneesta isosiskostaan. Sisko näyttää niin kauniilta juhlamekossaan ja valkoisessa lakissaan. Omenapuut kukkivat. Tuvan pöytä on kannettu puutarhaan ja koristeltu kieloilla.  

Isä ja äiti seisovat ylpeinä tyttärensä takana valokuvattavana. Isä oli luvannut, että tänä juhlapäivänä otettaisiin oikein värivalokuva koko perheestä… 

Linnean päivät sekoittuvat toisiinsa. Lopulta Linneankin huoneen karanteeni päättyy. Linnealle sillä ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon merkitystä. Mitä nyt huuto ja oven hakkaamisen äänet kuuluivat hiljaisempina, kauempaa osaston ulko-ovelta. Sieltä mistä Unto oli taas lähdössä töihin. Linnea ei siitä välitä. Istuu mieluummin omassa huoneessaan nojatuolissa. Siinä on mukava istua, vaikka hoitaja ei enää avaakaan, sitä tuolin viereistä ikkunaa.  

Hoitajalla tuli tuomaan Linnealle tullutta postia. Linnea sai ison kirjeen kummitytöltään. Hoitaja arvaa kirjeen käteen otettuaan kirjeen liittyvän Linnean sisaren kuolemaan. Pari kertaa aikaisemminkin Linnea on saanut kummi tytöltään kirjeen ja valokuvia. Sisarentytär on ollut hyvin tietoinen Linnean muistisairauden vaiheista, ja on kirjoittanut kuviin valkoisin lappusin kaikkien kuvissa olevien henkilöiden nimet. Tällä kertaa kuvassa on Linnea isosiskonsa ja siskon tyttären kanssa. Kuvassa ollaan Linnean kotona.  Kummitytöllä on sylissään oma tyttärensä. “Pikku-Linnea” niin kuin kuvassa lukee. Kuvan päälle on paperiliittimellä kiinnitetty paikallislehdessä julkaistu Linnean siskon kuolinilmoitus.  

Kuolinilmoituksen nähtyään Linnea purskahtaa lohduttomaan itkuun. 

Kiitos Nina, että sain kirjoittaa sinun kohtaamisesi osaksi Linnean tarinaa.