Erityisesti tästä keväästä alkaen eletty Korona-aika on ollut monen muun muutoksen tavoin hyvin haasteellinen erityisesti ikääntyneille muistisairaille.
Ikääntyneiden ihmisten eristäminen laitoksessa joko omaan huoneeseen tai tupaan, kuin myös heidän vapaaehtoinen karanteeninsa ystäviä tai sukulaisia tapaamatta, on juurruttanut meihin ennenkokemattoman pelon ja heikentänyt merkittävästi erityisesti muistisairaiden ihmisten sosiaalisia taitoja. Usein tämä on edesauttanut ja lisännyt muistisairaiden ihmisten vetäytymistä omaan sisäiseen maailmaansa.
Tulevaisuudessa tämä on erityisesti muistisairaita ihmisiä hoitavien ihmisten ongelma. Olivat he sitten koulutettuja ammattilaisia, omaisia, läheisiä tai ystäviä.
Mutta tällä hetkellä kukaan ei oikeastaan pysty vielä sanomaan minkälainen vaikutus Koronalla ja siihen liittyvillä eristystoimenpiteillä on ollut yli seitsemänkymmentävuotiaisiin ihmisiin tai kaikenikäisiin muistisairaisiin. Eikä pysty vielä pitkään aikaan sitä sanomaan.
Mitä siinä oikein tapahtuu, kun sanotaan, että ihminen vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa? Asiaa on ehkä yksinkertaisinta lähestyä jokaisen omakohtaisen kokemuksen kautta. Hyvin tyypillistä on itse kullakin, usein havaittu “puheripuli”. Valtava juttelemisen tarve. Syntyy usein jo muutaman päivän yksinolosta ja samanaikaisesta sosiaalisesta mediasta poisjäämisen jälkeen.
Pahimmassa tapauksessa ihan tervekin ihminen tuntee itsessään mökkihöperyyden oireita. Jo suhteellisen lyhyessä ajassa syntyy voimakas tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen itselle ei niin tärkeidenkin ihmisten kanssa.
Tunnetusti aisti ärsykkeiden puute saa aivomme tuottamaan kaipaamiamme aistiärsykkeitä. Kuulemme omiamme, näemme olemattomia. Muistisairas läheisemme tai asiakkaamme ei ole tästä poikkeus.
Aistien heikkeneminen, muistin haurastuminen. Monista syistä oman elämän varrelta muistissa säilyneet ja sieltä löydettävissä olevat muistikuvat ovat hyvin helposti toistettavissa olevia aistiärsykkeitä. Niitä on helpompi elää uudelleen ja uudelleen, kuin yrittää havainnoida ympäröivää maailmaa ja ymmärtää sitä.
Vaikeudet ympäröivän maailman havainnoimisessa tekevät sisäisestä maailmasta ihmiselle myös hyvin houkuttelevan vaihtoehdon. Vaikka siellä ei ole pelkästään positiivisia ja hyviä asioita. Negatiivisetkin mieleen nousevat asiat ovat usein myös hyvin voimakkaita. Tunne, oli se siten hyvä tai huono, täyttää ihmisen usein ihan kokonaan.
Ihminen tukeutuu tuttuihin ja turvallisiin asioihin. Elämänpiirin pienentyessä suorastaan takerrumme turvallisiin ja samankaltaisina toistuviin asioihin, koska koemme saavamme niistä turvaa. Liikkumisen heikkeneminen, ympäröivän maailman koettu turvattomuus, esimerkiksi kohonnut riski kaatumiselle, saa meidät takertumaan omiin arkisiin rutiineihimme niin, että ne lopulta jopa estävät sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä. Ei lähdetä toisten luokse, jäädään mieluummin kotiin.
Vähitellen ympäröivä maailma menettää yhä isomman osan merkitystään.
Muun muassa edellä mainituilla tavoilla, sosiaalisen kanssakäymisen hyvinkin tarkoituksenmukainen vähentäminen, esimerkiksi Koronalta suojautumiseksi tai sen leviämisen estämiseksi, nopeuttavat havaittua muistisairauden etenemistä.
Ihmisen aito arvostava kohtaaminen on ainoita keinoja pysäyttää ja estää ihmisen sisäiseen maailmaan vetäytymistä. Sitä pitää tehdä säännöllisesti, uudestaan ja uudestaan, jotta ihmisen ulkopuolinen maailma säilyy riittävän kiinnostavana ja houkuttelevana. Ja sisäiseen maailmaan vetäytyminen pysähtyy.
Se on edellä mainituista syistä NYT myös tärkeämpää kuin koskaan.
Arvostava Kohtaaminen 